Alkoi hämärtyä. Jerry kääntyi takaisin ja koetti kulkea mahdollisimman lähellä ajotien reunaa. Samassa hänen katseensa kiinnittyi pienen lelukaupan näyteikkunaan. Ja katso: hän teki oivallisen löydön. Ikkunassa oli runsaan rihkaman keskellä pikkarainen vasara. Jerry muisti elävästi suutari Joonas Suhosen, joka harjoitti suutarinliikettä lähellä Kuopion kaupunkia. Pieni, hintelä mies. Puolentoista metrin korkuinen. Joonas Suhonen kantoi aina povitaskussaan vasaraa. Itsepuolustustarkoituksessa. Jerry astui liikkeeseen ja tiedusteli vasaran hintaa. Kauppias tarkasteli lelua ja vastasi ovelasti:

— Sen hinta on viisitoista senttiä, mutta minä myyn sen mai-nostarkoituksessa kymmenellä.

— Pankaa pakettiin.

Kauppias oli jo ikämies, laiha ja ryppyinen. Oli helppo havaita, että hän hallitsi ammattinsa. Hän oli kohtelias katketakseen, nöyrä ja puhelias. Hänen kasvonsa muistuttivat kuivattua luumua, joka on joskus nähnyt aurinkoisiakin päiviä.

— Tämä on mainio lelu lapsille, hän lausui aurinkoisesti ja kääri vasaran paperiin. — Oikein mainio, kun vain sitten pitää varansa, etteivät lapset riko sillä ikkunoita tai lyö toisiaan päähän. Onko teillä monta lasta?

— Ei, ei kovin monta, Jerry vastasi häkeltyen. — Pari ehkä vai kuinka?

— Oikeastaan ei yhtään…

— Aivan, minä ymmärrän. Vaimonne vasta odottaa. On hyvin viisasta ostaa lelut ajoissa. Kunhan nyt sitten tulisi poika. Vaikka yhtä hyvä on tyttökin. Molemmista on yhtä paljon huolta. Kun lapset ovat pieniä, ne aiheuttavat vanhemmilleen ainaista päänkipua, ja kun ne kasvavat suuremmiksi, niin silloin vanhemmat saavat sydänkipuja. Ei silti, että minulla olisi mitään valittamisen aihetta. Minulla on kaksi poikaa ja tyttö…