— Olkaa hyvä, herra, keskeytti Jerry ja antoi miehelle kymmensenttisen.

— Kiitos, herra. Te puhutte niin sivistyneesti. Olette ehkä käynyt kouluja?

— Jonkin verran, herra.

— Ehkä yliopistoakin, hyvä herra?

— Muutaman vuoden sitäkin.

— Olette varmaan opettaja, hyvä herra?

— Herra, te arvasitte aivan oikein.

— Niin, katsokaas, jatkoi vanha mies joustavasti, minä tapaan niin paljon ihmisiä, että tiedän heidän ammattinsa käsistä ja puhetavasta. Teillä on opettajan kädet ja puhetapa. Eipä silti. Minunkin poikani ovat yliopistossa. Frank on nyt kolmatta ja Edwin toista vuotta. Frank on menestynyt oikein hyvin, erinomaisen hyvin. Hänen kuvansakin on ollut jo pari kertaa sanomalehdissä. Hänellä on tulevaisuutta. Huomatkaa: tulevaisuutta.

— Mitä hän opiskelee?

— Opiskelee? En minä tiedä, mutta hän on nyt päässyt jalkapallojoukkueen kapteeniksi. Oi, herra, kyllä siitä on iloa vanhemmille. Ja kyllä Edwinilläkin on mahdollisuuksia. Hän pelaa koripalloa.

— Eivätkö he sitten opiskele mitään?

— Mitä te tarkoitatte, herra? Minähän juuri sanoin, että he ovat yliopistossa.

— Eikö heidän tähtäimessään ole mitään elämänuraa? Lelukauppias katsoi nyt velvollisuudekseen hämmästyä. Hän silmäili Jerryn kasvoja ja käsiä ja ihmetteli, ettei tämän tyhmästä päästä älynnyt edes tukkakaan lähteä. Hän työnsi kymmensenttisen kassalaatikkoon ja astui sitten Jerryn viereen.

— Hyvä herra, hän virkkoi nyt hyvin selostavin äänensävyin. — Voiko nuorella miehellä olla loistavampaa tulevaisuutta? Jos poikani eivät menesty pallopelissä, he voivat suorittaa jonkin tutkinnon. Edwin on vähän ajatellut lääkärintutkintoa.

— Se on pitkä ura, huomautti Jerry.

— Niin se kuulemma on. Edwin arveli, että se voi viedä pari vuotta.

— Ehkä hän tarkoitti pariakymmentä?

— Ei, ei. Sisareni poika luki lääkäriksi yhdessä vuodessa. Minun nimeni on muuten Kronikopelos. Olen syntynyt Kreikassa. Mikä teidän nimenne on?